Täällä Kiotossa on nyt syksy. Puiden lehdet ovat lähes yhtä komeassa väriloistossa kuin lokakuun alussa siellä kotona pohojammaalla. Tosin puut ovat vähän eri näköisiä. Vaahteran lehdet ovat pieniä, mutta niitä on yhdessä puussa paljon.  Joka paikassa on koristeluja ja ne on joko aitoja syksyn lehtiä tai niitä näkee silkkisinä koristelehtinä. Jopa ruokaa tarjoillaan värikkäiden lehtien päällä.

Tulimme eilen Kiotoon tosi nopealla luotijunalla, Shinkansenilla.  Matka kesti runsaat pari tuntia ja pituudeltaan matka on enemmän kuin Helsingistä Seinäjoelle, luulisin 500 km. Akari osti Tokiosta matkaevääksi pullon vihreää teetä ja syksyiset laatikot susheja.  Tokion päärautatieasema on täynnä kaikenlaisia kauppoja, joissa myydään vaikka mitä, mutta jotenkin vaikuttaa että ruoka- ja juomakioskeja on eniten. Lounaan nautimme junassa. Roskaa kertyy melkoisesti, mutta junan sisääntuloaulassa on keräilypisteet kaikenlaisille roskille. Junat on tosi siistejä ja usko tai älä, mikä mua jo toisen kerran niin kummastutti.  Kukaan ei pääse junaan ilman lippua, mutta junissa kiertää jatkuvasti konnari. Kun hän tulee ovelle, hän kumartaa asiakkaille ja kun hän poistuu toisesta päästä junaa, hän kumartaa jälleen.  Mistä tuo kohteliaisuus. Junat ovat myös tosi hiljaisia, ei niissä kukaan puhu kännykkään tai jos on tarvetta, he siirtyvät junan eteisessä olevaan koppiin puhumaan. Siellä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa, vain silloin kun juna on asemalla ja joku toinen 280 km tunnissa ajava Shinkansen ohittaa junan, ilmavirta sieppaa junan jännään pieneen liikkeeseen.

Ensimmäisenä päivänä matkasimme välittömästi Gion alueelle taksilla. En edes tiennyt mitä on odotettavissa, mutta kiipesimme pientä kujaa pitkin, kauppoja ja monenlaisia maistiaisia joka puolella. Siellä olisi voinut ostaa "ittensä kipiäksi" kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, mutta en oikein jaksa tuoda pientä söpösti tällättyä tavaraa kotiin enempää kuin tuliaisiksikaan.  Siellä on pientä nyssäkäää ja kolikkokukkaroa tuhansia sortteja, huvittavin minkä näistä pienistä kangaspäällysteisistä "tarpeellisista" kamoista näin oli muutaman sentin mittainen  lompakko postimerkeille, siellä sisällä halkaisijaltaan korkeintaan parin sentin mittainen kannellinen pyöreä rasia ja sen sisällä kostea sieni, ettei tarvi nuolla merkkiä.  Siistiä! En vain sittenkään ostanut, kun en löytäisi sitä tavaraa silloin harvoin kun tarvitsen merkkejä, kun meillä on jo aika paljon tarramerkkejä ym.

No päätarkoituksemme oli mennä temppeliin. Niitä on Kiotossa todella paljon. Meidän kohteemme oli kuuluisa Kiyomizudera Temple korkealla mäellä. Siellä oli valtavasti väkeä vaikka oli tavallinen arkipäivä. Ns. tavallisten ihmisten lisäksi liuta koululaisryhmiä, heidät tunnisti yhtenäisistä asuista. Hienosti käyttäytyviä nuoria, jotka pyytelivät anteeksi ja antoivat tilaa mennä edellä ja seisoivat jatkuvasti jossain luokkakuvassa.  Temppeliä lähestyessämme pesimme kädet.  Kipolla vettä oikealla kädellä, ensin pestiin vasen, sitten vsemmalla oikea käsi ja loppuvesi käytettiin niin, että nostettin kauha ylös ja vesi valui käsille kauhan vartta pitkin. Siistiä!  Japanilaisilla niin miehillä kuin naisilla on pienen pienet pyyhkeet laukussa tai taskussa, minäkin olen niitä saanut monia, mutta en ole hoksannut mukaan ottaa monestikaan, en täällä enempää kuin kotonakaan. (Sellainen oma pieni hantuuki on kyllä kätevä moneen paikkaan).

Astuimme temppeliin, kumarruksia kuten asiaan kuuluu.  Ensin menimme sisälle jonnekin portaita alas pimeään.  Sisällä oli niin hirvittävän pimiää, ettei minkäänlaista valon kajastusta mistään.  Vasemmalla kädellä piti pitää kiinni köydestä ja liikkua eteenpäin.  Mielemme siinä rauhoittui eikä ollut ylimääräisiä ajatuksia, kun sitten saavuimme valaistun kiven äärelle, kivi liikkui hitaasti. Asetimme molemmat kädet kiven päälle ja siirryimme pikkuhiljaa eteenpäin.  No minähän en tiennyt mitä siinä tapahtui, mutta olimme kosketuksissa pyhyyden kanssa ja mulle se sopii. Sitten tulimme ulos taas pitkää pimiää käytävää ja nousimme portaat samaan paikkaan mistä olimme lähteneet.  Maksu, noin euro per henkilö perittiin sisään mentäessä.

Siirryimme temppeliin, kengät pois jalasta ja kävelimme pitkin temppeliä suuressa väkipaljoudessa. Selvästi näki missä ihmiset saivat liikkua ja mihin saivat vain papit mennä. Valtavasti ihania tuoreita kukkia kaikkialla. Tunnelma oli jotenkin hämyinen ja rauhaisa. Jossain kohdassa rukoilimme ensin kumartamalla ja sitten käsiä yhteen kaksi kertaa napakasti klapsauttamalla.  Jossain vaiheessa olimme ison tinapadan äärellä, vieressä oli polvistumista varten liina lattialla ja vieressä iso puinen narulla päällystetty puuklapi. Ensin polvistuminen, sitten kädet yhdessä kumartaminen ja puu käteen ja isku padan reunaan ja voi mikä kumahdus.  Akari teki sen ensin ja käski mun tehdä myös, tottakai mä tottelin, kun osasin tehdä kaikki jutut oikein.  Akarin äiti vain nauroi vieressä.  Sen jälkeen kun olimme Akarin kanssa kumauttaneet, kaikki rupesivat kumauttelemaan ja aikamoinen meteli oli koko ajan siinä kohdassa temppeliä. Iloosta meininkiä, vaikken oikein ymmärtänyt mitä siinä tapahtui. Sinä aikana kun olimme sisällä temppelissä, joku oli kääntänyt kaikki kengät oikein päin siinä sisääntulossa. Mä ainakin jätin kenkäni ja nousin portaan ylös, kengät jäi väärinpäin ajatellen pois lähtemistä. Kyllä siellä ihmisillä työtä riittää, kun koko ajan palvelu pelaa ja joku sitäkin hommaa tekee työkseen.  Siellä temppelin alueella kiertelimme monessa kohdin. Korjaustöitä tehtiin, kun taifuuni oli vähän pyöritellyt ympäristöä ja puita oli kaatunut ja kova vesisade tuonut tavaraa vuorelta alas.  Kyllä tämän maan pitää varautua kaikenlaisiin luonnonmullistuksiin koko ajan.

Viivymme temppelissä (monenlaista jännää kokemusta koko ajan, buddhalaisuus on mielenkiintoista kun on niin valtavan monta jumalaa, joka asialle oma jumalansa).  Pimeän tullen tulimme taksilla jonnekin, en oikein ymmärtänyt minne, kun Akari äitinsä kanssa jutteli japaniksi enkä ymmärrä siitä kielestä yhtään mitään enkä osaa lukea yhtäkään sanaa, harmi. Tulimme perinteiseen japanilaiseen ravintolaan. Ovien päällä roikkui kankaita, joiden läpi pyyhälsimme pitkää käytävää tyhjään huoneeseen, jossa oli vain kolme erillistä mustaa pöytää ja onneksi tuolit. Tottakai olimme jättäneet kengät lähelle ulko-ovea. Olin ensimäistä kertaa sellaisessa mystisessä japanilaisessa huoneessa, jossa oli muutaman metrin levyinen ja noin metrin syvyinen alkovintyyppinen tila ja siellä seinällä keskellä kaunis kukka-aiheinen "raanu" ja sen alapuolella kukkavaasi ja kukkainen koriste. No kaikenlaista nyssäkkää oli kaikille kertynyt, ne vai astettiin yhteen nurkkaan muiden laukkuen kanssa. Se näytti niin perin arkiselta sen muun siisteyden ja kauneuden keskellä.  En olisi ymmärtänyt availla mitään ikkunoita, mutta Akari ja äitisä veti yhden kauniisti rustatun paperiseinän sivuun ja sieltä aukeni kaunis japanilainen puutarha, siis en muista milloin olisin sellaisen mykistävän näyn viimeksi nähnyt.  Olen nähnyt sellaisista joskus kuvia, mutta kuvittelin niiden olevan Japanissa mennyttä aikaa, mutta ei, niitä on todella paljon.  Puutarha näkyi eri kohdista eri näköisenä, kun monia ovi-ikkunoita avattiin.  Katselimme niitä tovin, kauniit valaistukset ja miten rauhoittavia näkyjä.

Istuimme siinä hetken ja ovi vedettiin sivuun, niitä ei näissä paikoissa avata vaan liu'uttamalla vedetään sivuun, mitään ääntä ei juuri kuulu. Mä en sitten tottunut todellakaan siihen, että tarjoilija kun tulee sellaiseen huoneeseen, ensimmäiseksi hän asettaa tarjottimen laittialle ja polvistuu ja kumartaa kädet kauniisti yhdessä.  Miten ihmeessä on mahdollista, että nämä perinteet ovat säilyneet niin vaurioitumattomina.  Tarjoilijalla on kimono päällään, valkoiset sukat. Kengät hän riisuu siihen oven edessä olevalle käytävälle ja sipsuttelee sievästi tarjotinta kantaen.

En tiedä mitä kaikkea söimme, mielenkiintoisia vihanneksia ja juureksia ja sieniä ja kaloja, keittoja ja monenlaisia tahnan sorttisia mietoja ja vahvoja makuja pienillä lautasilla ja pienissä kupeissa.  Kaikki tavara tuotiin kolmin samanlaisin astioin tällättyinä Syömisoperaatio kesti kolme tuntia. Siinä mulle kerrottiin mitä kaikkea söimme ja miten ne oli valmistettu. En mä nyt enää niitä muista. Sanakirjojakin piti käyttää ja yrittää ymmärtää mitä mikin ruoka oli. Kun sitä ruokien erilaisuutta yhdellä aterialla katseli, niin kyllä jotenki niin nolotti, kun muisti mitä oli Akarille meillä tarjonnut.  No maassa maan tavalla jne. En yhtään ihmettele, että aasialaiset on niin laihoja, he miettivät tarkkaan mitä syövät, tekevät monipuolista vähän, mutta useaa sorttia ja paljon kalaa ja kanaa, ei juuri lainkaan lihaa.  Alkuruoat sisältävät ainakin viisi erilaista asetelmaa, joissa on montaa sorttia, sitten saman verran asetelmia pääruoalle ja monet keitot välillä ja lopuksi muutamaa sorttia hedelmiä ja vielä vihreää teetä ja muutaman kerran jotain pieniä ylimääräisiä makuja.  Mä olin jollain tapaa välillä aivan kuin ähkyssä, mutta se ei kestänyt kauaa. Mitenkäään maha ei ole reagoinut negatiivisesti ruokiin. Jotkut maut eivät ole nyt niin häävejä olleet, mutta kaiken olen syönyt mitä on eteen kannettu, vaikka eilen illalla oli pakko jättää kaksi ruokalajia, kun teimme jälleen kolmen tunnin ruokasession ja millään ei enää mahtunut tippaakaan. Aamupalat hotellissa ovat myös vähän erilaisia kuin Suomessa. Buffet aamupaloilla olen syönyt jotain sellaista mitä en ole tiennyt, mutta olen kuitenkin pysytellyt salaatissa, munakkaassa ja jos on ollut jugurttia niin sitä, mutta näkisitpä minkälaisia annoksia paikalliset kippaavat lautasilleen, kippoohinsa kappoihinsa ja pienen pienille lautasilleen. Se on aivan uskomatonta sitä riisin, keittojen, raakojen kananmunien ja makkaroiden ja kaikenlaisten tofyjen  ja pienten ihmeellisten annosten määrää. Kyllä kotona kaurapuuro on vai hyvää, mutta välillä on mukava syödä muutakin.  Leipää ei täällä juuri näe, jotain pullan näköisiä vähän ihmeellisen makuisia kakkaroita.

Hotellimme sijaitsi lähellä Kioton asemaa. Kaikissa hotelleissa missä olen ollut, on iso kylpytila määrättyinä aikoina miehille ja sitten naisille. Niihin olen saanut respasta päivittäin kupongin, mutta en ole käyttänyt, mutta eilen kun tulimme Kiotosta Misihimaan, majoituimme todella perintiseen japanilaiseen hotelliin. Apuva mikä paikka. Kerron sen kokemuksista vasta kotona, nyt nimittäin kello on täällä yli keskiyön ja aamulla juna lähtee aikaisin. Olen jo buukannut itseni koneeseen ja ostanut menolipun Tokiosta Naritan lentokentälle (1 h) ja tutkistelen siellä hirvittävän isolla kentällä miten osaan Finnairin koneeseen!!

Laitan lisäkertomuksen ja kuvia sitten kotona, nyt en valitettavasti ehdi ruveta niitä valitsemaan ja pienentämään, kun tulee räpsityksi vähän liiaksi kuvia.

Onnea kaikille isille!