Tokio on kaunis ja siisti, lämpöasteita vajaa 20, ihanan näköistä tuolla ulkona vaikka on jo pimeää, kun joka puolella näyttäytyy jo paljon kauniita jouluvalaistuksia.

Toivotaan, että kolmas kerta toden sanoo, tämä on nimittäin kolmas yrittämäni tähän blogiin tällä matkalla. Eilen olin lentokentällä ja kirjoittelin pitkät pätkät, niin hups yhtäkkiä ruutu oli alkuasennossa eikä mistään palautusnäppäintä tässä ohjelmassa. Voi ievana kun tympi, enkä ehtinyt enää eilen aloittaa uutta ja kuinkas ollakaan, äsken sama juttu. Olin jo vaikka miten paljon kirjoittanut, niin taas yhtäkkiä kaikki hävitettyinä. Tyhmä mikä tyhmä, kun en ollut mitään tallettanut.

Lentomatka meni sittenkin aika nopeasti, kun alakaappäältä tiesi, että se kestää 9 tuntia. Onhan se öiseen aikaan aikamoista könnäämistä, kun ei oikein saa nukutuksi eikä oikein jaksa lukeakaan eikä tehdä koko aikaa ristisanatehtäviä. Vaikka oli Finnairin lento, ei siellä juuri suomea puhuttu. Lentoemotkin kysyivät kaiken englanniksi. Matkustajista suurin osa oli kyllä japanilaisia. Vieressäni istui japanilainen eläkeläispariskunta, joka oli ollut Pariisissa ja kulkenut vain Suomen kautta. Helsingistä ei heillä ollut lentokenttäkokemusta enempää tietoa.  Tosin meidän kieletkin kyllä kääntyivät tosi hitaasti. Rouva koko ajan pahoitteli, ettei osaa englantia ja minä sitä etten osaa japania.

Aikaa kului koneessa myös rajamuodollisuuksien vaatimia lappusia täyttäen.  Präntätty teksi oli niin hirvittävän pientä, etten meinannut mitenkään saada selvää mitä kysyttiin. Yllättävän tiukkaa oli passintarkastuksessa. Siellä tsekattiin tarkasti mitä olin lappuihin ruksaillut ennenkuin lyötiin leimat passiin. Siellä piti antaa etusormien kuvanäytteet ja valokuva otettiin ja annettiin itse katsoa minkälainen siitä tuli. Varsinainen kuvatus vahtasi ruudulta, jonka itsekseni kuitenkin vaatteista tunnistin ja klikkasin ok!  Maassaoloaikaa kun kysyttiin, niin merkitsin 7 päivää, 90 saisin kuitenkin olla, jos "lompsa olis lyönniss", Ens vuoden puolella vasta ajettaisiin maasta ulos, ellen sitä ennen hoksaisi lähteä. No lähden kuitenkin isänpäivänä näillä näkymin. Tullissa kyseltiin tarkasti miksi olin tullut ja paljonko mulla on rahaa lompsassa. Merkitsin kaikki eurotkin ja oli mulla vielä edelliseltä reissulta jokunen dollarikin jemmassa. Merkitsin senkin kun en tiennyt pitääkö lompsansa levitää siinä tullimiehen silmien edessä ja rupeaako se niitä laskemaan. No sitä ei kuitenkaan tapahtunut.. Toki ihan ystävällinen poika ja hyväksyi hän sen, että tulin lomalle.

Laukkuja odottaessa muuten yksi mies koko ajan kulki laukkujen takana ja pyysi tarkistamaan"tagista", että on varmasti ottanut oman laukkunsa, kun on niin paljon samanlaisia laukkuja. Sellaista en ole missään vielä tavannut.

Huomasin jälleen miten eläkeläisiä oli töissä siellä hirvittävän isolla lentokentällä.  Vanhat ukot siellä ohjaili ihmisiä oikeisiin riveihin ja luukuille ja kyselivät onko kiire jatkolennolle ym. Jatkolennolle meneville he osoittivat vapaana olevia reittejä ja avustivat ruuhkista ulos.Tärkeä tehtävä koppalakki päässä. Ystävällisiä ihmisiä.

Ystävällisiä ihmisiä täällä tapaa jatkuvasti. Mikä ihme se on, kun ulkomailla kiinnittää huomiota kanssaihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen. Siihen olen tänäänkin törmännyt useat kerrat.

Olen siis Tokiossa ja osallistun huomenna Akarin ja Yoshikazun hääjuhlaan shintolaisessa temppelissä.  Akari on kaunis, koulutettu japanitar, joka on opiskellut Tokyo Medical & Dental Universivyssä ja ollut ulkomaan jaksoillaan Seinäjoen Ammattikorkeakoulussa ja asunut meillä kahtea vuotena muutaman viikon ajan. Puolitoista vuotta sitten hän oli Suomessa käymässä tuoreena terveystieteen maisterina ja asui silloinkin meillä. Viimeksi käydessään hän kysyi tulisinko hänen häihinsä. Tottakai lupasin tulla ja täällä ollaan. Vihkimisseremonia tapahtuu huomenna Meiji Fingu Shrine Kaguraden'ssä (komea temppeli kuulemma) ja hääjuhla sitten Meiji Kinenkan:ssa.  Jos ymmärsin oikein, niin kymmeneen asti ehtoolla pitää olla timmis, hääjuhla alkaa klo 2 iltapäivällä.  Paikoista en nyt sen enempää tiedä, viime kerralla kun mulla oli tilaisuus käydä Tokiossa, kävin yhdessä hienossa temppelissä, mielenkiinnolla odotan onko tämä juuri se temppeli.  Kirjoitan niistä sitten myöhemmin. Tänään Akari luetteli kenen viereen hän on minut illallisella istuttanut ja kääntäjä on mulle, että ymmärrän mitä siellä juhlassa niin temppelissä kuin illallisella tapahtuu. Olen kuulemma ainoa eurooppalainen, muutama heidän ystävänsä Thaimaasta tulee.  Väkeä häissä on satakunta.  Tänään päivällä Akari murhehti, kun ei ollut ehtinyt viimeistellä vanhemmilleen kirjettä. Japanilaiseen kulttuuriin kuulemma  kuuluu, että morsian kirjoittaa kirjeen vanhemmilleen, kun hän virallisesti siirtyy pois vanhemmiltaan ja miehensä suvun jäseneksi. Nyt illalla kun tapasimme, hän sanoi viimeistelleensä kirjeen ja kertoi kiittäneensä hyvästä huolenpidosta ja elämänohjeista ja annetuista koulutusmahdollisuuksista ym. Itkettävän ihana tapa, toivottavasti säilyy.

Kovasti pitää olla palveluhaluisia järjestelijöitä, kun tällainen maalaismötikkä tulee isoon kaupunkiin. Lentokentältä mua haki sulhasen sisar, en tiedä mihinkä junahan olisin sieltä tryykänny, jonsei olisi  ollu hakijaa.  Akarin antaman kuvan perusteella se likka lompsi mun työ ja kysyi olenko ulla. Niin mua sitten vietihin ylähä- ja alaha ja lopuksi oltihin junan raiteen vieress ja melkein kolme tuntia könnättihin junas, kerran vaihdettiin. Naritan lentokenttä on aika kaukana Tokiosta. Kyllä mua niin lujaa väsytti ja taisin siinä torkahtaakin. Sen huomasin, että kaikkia ihmiset, jotka siellä junassa olivat,  joko lukivat tai kirjoittivat jotain kännykkäänsä ja loput nukkuivat. Kun on uudessa paikassa, niin pitää niin vaharata aluuksi ihimisiä, että aiva väsyy, vaikka tietää ettei ketää tuttua tuu vastahan. Täällä kyllä näkee tuon kännykkäorjuuden. Lähes kaikki lukevat viestejä, kirjoittavat kävellessään, katsovat karttoja ja lukevat uutisia. Kännykkä joko korvalla tai kädessä koko ajan. Akarikin siitä jo puhui addiktina, kuulemma erityisesti nuoriso ei enää osaa puhua toisilleen face to face vaan kännykän avulla. Joku viisas proffa on siitä myös puhunut ja sanonut, että kännykät vievät ihmisiltä lopuksi empatiakyvyn. Surullinen tulevaisuus! jonsei enää tunne empatiaa ja sympatiaa ja tunne-elämä muutenkin latistuu.

Tässä joulukoristeinen näkymä Gingzan kadun varrelta. Niin vain meidän "Kristus syntynyt on" ym joululaulut raikuvat katujen varsilla, vaikka olemmekin niin buddhalaisessa ympäristössä.

Makuelämyksiä mulle tarjottiin jo moneen otteeseen. Päivällä olimme kahvilla ja ihanilla leivoksilla erään kuulemma kuuluisan leipäkaupan yläkerran ravintolassa. Hieno paikka ja upeita tarjoiluja. Illalla olin sitten niin tosi pitkän kaavan mukaan illallisella morsiamen ja sulhasen ja sulhasen vanhempien ja sisaren kanssa. Huh mikä määrä sapuskaa ja monenlaisista pienistä kipoista, kippoja oli 13 kun laskin oman annokseni kuppimäärän.  Mahtavia susheja ja miso-keittoa ja kaikkea minkä nimeä en tiedä. Niin vain meni alas, mutta tikuilla syömisessä kyllä on opettelemista. Onneksi siinä lajissa ei ainakaan tällä tasolla anneta pisteitä, ei tyylistä enempää kuin tyylittömyydestä. Mukavaa väkeä se Akarin uusi suku.

Huomenna aamulla  saan vähän katsella yksikseni tätä kaunista kaupunkia, mutta klo 1 iltapäivällä mua tulee joku komea nuori mies hakemaan sinne temppeliin hääjuhliin. Onneksi siellä saa istua ja siellä kävellään edestakaisin (kuulemma). Pelkäsin jos siellä pitää olla kontallaan kolme tuntia, sitä mun polovet ei olisi kestäneet.

Tässä alapuolella kuva illallisen osasta ateriaa - ihania ja herkullisia. Syöminen kesti kaksi tuntia, Pöytä oli melkein lattiatasossa, mutta pöydän alla oli tyhjää tilaa jaloille, eli istuimme penkillä. Pikkuusen niitä ihmisiä taisi naurattaa, kun tämä punkero lykkäsi ittensä enste kontalleen, että pääsi sinne alahappäin niin, että sai jalat sinne pöydän olla olevaan monttuun. Kyllä niin ihmettelin, kun tarjoilija tuli sinne meidän "loossiin" kimono päällä, niin ensimmäisenä polvistuu siihen ovelle ja sitten reippasti pystyyn ja lykkäämään pötyä pöytään. Kyllä aivan nolotti, mutta ajattelin että niille paikallisille ovat niin palveluhaluisia, mä olin kuitenkin vain yksi eri näköönen. Kengät otettiin pois ravintolan eteisessä ja laitettiin niinkuin uimahallissa lukolliseen kaappiiin, ovi kiinni ja avain taskuun. Sieltä sitten pois lähtiessä napattiin kengät jalkaan. Multa olis kengät jääny sinne, jossei Akarin appivaari olisi sanonut mikä on se kenkäkaappi, johon mun avaamellä pääsöö. Kirjaimet niin kaapissa kuin lukossa olivat perin kummallisia.

Sitte taas häistä tekstiä, kunhan on se elämys saatu kokea. Ihanaa tämä elämä, ku on niin monenlaista mukavaa ja ystäviä ympärillä.  Oltihin niin tuttuja jo näiden Akarin appivanhempien ja siskoon kanssa, vaikka ei oikein yhteistä kieltä aina löytynytkään.  Nyt kello on pian kaksitoista, petiin että jaksaa huomenna juhlia häitä ja pitää vielä sitä puhettaankin vähän katsoa ja opetella. Puheeni mun piti lähettää jo aiemmin, että sen joku kääntää huomisessa juhlassa. Oyasumi nasai (sanakirjasta katsoin)= hyvää yötä, mutta paikallisesti aivan muulla tavalla kirjoitettuna, näin lausuttuna.