Täällä Kiotossa on nyt syksy. Puiden lehdet ovat lähes yhtä komeassa väriloistossa kuin lokakuun alussa siellä kotona pohojammaalla. Tosin puut ovat vähän eri näköisiä. Vaahteran lehdet ovat pieniä, mutta niitä on yhdessä puussa paljon.  Joka paikassa on koristeluja ja ne on joko aitoja syksyn lehtiä tai niitä näkee silkkisinä koristelehtinä. Jopa ruokaa tarjoillaan värikkäiden lehtien päällä.

Tulimme eilen Kiotoon tosi nopealla luotijunalla, Shinkansenilla.  Matka kesti runsaat pari tuntia ja pituudeltaan matka on enemmän kuin Helsingistä Seinäjoelle, luulisin 500 km. Akari osti Tokiosta matkaevääksi pullon vihreää teetä ja syksyiset laatikot susheja.  Tokion päärautatieasema on täynnä kaikenlaisia kauppoja, joissa myydään vaikka mitä, mutta jotenkin vaikuttaa että ruoka- ja juomakioskeja on eniten. Lounaan nautimme junassa. Roskaa kertyy melkoisesti, mutta junan sisääntuloaulassa on keräilypisteet kaikenlaisille roskille. Junat on tosi siistejä ja usko tai älä, mikä mua jo toisen kerran niin kummastutti.  Kukaan ei pääse junaan ilman lippua, mutta junissa kiertää jatkuvasti konnari. Kun hän tulee ovelle, hän kumartaa asiakkaille ja kun hän poistuu toisesta päästä junaa, hän kumartaa jälleen.  Mistä tuo kohteliaisuus. Junat ovat myös tosi hiljaisia, ei niissä kukaan puhu kännykkään tai jos on tarvetta, he siirtyvät junan eteisessä olevaan koppiin puhumaan. Siellä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa, vain silloin kun juna on asemalla ja joku toinen 280 km tunnissa ajava Shinkansen ohittaa junan, ilmavirta sieppaa junan jännään pieneen liikkeeseen.

Ensimmäisenä päivänä matkasimme välittömästi Gion alueelle taksilla. En edes tiennyt mitä on odotettavissa, mutta kiipesimme pientä kujaa pitkin, kauppoja ja monenlaisia maistiaisia joka puolella. Siellä olisi voinut ostaa "ittensä kipiäksi" kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, mutta en oikein jaksa tuoda pientä söpösti tällättyä tavaraa kotiin enempää kuin tuliaisiksikaan.  Siellä on pientä nyssäkäää ja kolikkokukkaroa tuhansia sortteja, huvittavin minkä näistä pienistä kangaspäällysteisistä "tarpeellisista" kamoista näin oli muutaman sentin mittainen  lompakko postimerkeille, siellä sisällä halkaisijaltaan korkeintaan parin sentin mittainen kannellinen pyöreä rasia ja sen sisällä kostea sieni, ettei tarvi nuolla merkkiä.  Siistiä! En vain sittenkään ostanut, kun en löytäisi sitä tavaraa silloin harvoin kun tarvitsen merkkejä, kun meillä on jo aika paljon tarramerkkejä ym.

No päätarkoituksemme oli mennä temppeliin. Niitä on Kiotossa todella paljon. Meidän kohteemme oli kuuluisa Kiyomizudera Temple korkealla mäellä. Siellä oli valtavasti väkeä vaikka oli tavallinen arkipäivä. Ns. tavallisten ihmisten lisäksi liuta koululaisryhmiä, heidät tunnisti yhtenäisistä asuista. Hienosti käyttäytyviä nuoria, jotka pyytelivät anteeksi ja antoivat tilaa mennä edellä ja seisoivat jatkuvasti jossain luokkakuvassa.  Temppeliä lähestyessämme pesimme kädet.  Kipolla vettä oikealla kädellä, ensin pestiin vasen, sitten vsemmalla oikea käsi ja loppuvesi käytettiin niin, että nostettin kauha ylös ja vesi valui käsille kauhan vartta pitkin. Siistiä!  Japanilaisilla niin miehillä kuin naisilla on pienen pienet pyyhkeet laukussa tai taskussa, minäkin olen niitä saanut monia, mutta en ole hoksannut mukaan ottaa monestikaan, en täällä enempää kuin kotonakaan. (Sellainen oma pieni hantuuki on kyllä kätevä moneen paikkaan).

Astuimme temppeliin, kumarruksia kuten asiaan kuuluu.  Ensin menimme sisälle jonnekin portaita alas pimeään.  Sisällä oli niin hirvittävän pimiää, ettei minkäänlaista valon kajastusta mistään.  Vasemmalla kädellä piti pitää kiinni köydestä ja liikkua eteenpäin.  Mielemme siinä rauhoittui eikä ollut ylimääräisiä ajatuksia, kun sitten saavuimme valaistun kiven äärelle, kivi liikkui hitaasti. Asetimme molemmat kädet kiven päälle ja siirryimme pikkuhiljaa eteenpäin.  No minähän en tiennyt mitä siinä tapahtui, mutta olimme kosketuksissa pyhyyden kanssa ja mulle se sopii. Sitten tulimme ulos taas pitkää pimiää käytävää ja nousimme portaat samaan paikkaan mistä olimme lähteneet.  Maksu, noin euro per henkilö perittiin sisään mentäessä.

Siirryimme temppeliin, kengät pois jalasta ja kävelimme pitkin temppeliä suuressa väkipaljoudessa. Selvästi näki missä ihmiset saivat liikkua ja mihin saivat vain papit mennä. Valtavasti ihania tuoreita kukkia kaikkialla. Tunnelma oli jotenkin hämyinen ja rauhaisa. Jossain kohdassa rukoilimme ensin kumartamalla ja sitten käsiä yhteen kaksi kertaa napakasti klapsauttamalla.  Jossain vaiheessa olimme ison tinapadan äärellä, vieressä oli polvistumista varten liina lattialla ja vieressä iso puinen narulla päällystetty puuklapi. Ensin polvistuminen, sitten kädet yhdessä kumartaminen ja puu käteen ja isku padan reunaan ja voi mikä kumahdus.  Akari teki sen ensin ja käski mun tehdä myös, tottakai mä tottelin, kun osasin tehdä kaikki jutut oikein.  Akarin äiti vain nauroi vieressä.  Sen jälkeen kun olimme Akarin kanssa kumauttaneet, kaikki rupesivat kumauttelemaan ja aikamoinen meteli oli koko ajan siinä kohdassa temppeliä. Iloosta meininkiä, vaikken oikein ymmärtänyt mitä siinä tapahtui. Sinä aikana kun olimme sisällä temppelissä, joku oli kääntänyt kaikki kengät oikein päin siinä sisääntulossa. Mä ainakin jätin kenkäni ja nousin portaan ylös, kengät jäi väärinpäin ajatellen pois lähtemistä. Kyllä siellä ihmisillä työtä riittää, kun koko ajan palvelu pelaa ja joku sitäkin hommaa tekee työkseen.  Siellä temppelin alueella kiertelimme monessa kohdin. Korjaustöitä tehtiin, kun taifuuni oli vähän pyöritellyt ympäristöä ja puita oli kaatunut ja kova vesisade tuonut tavaraa vuorelta alas.  Kyllä tämän maan pitää varautua kaikenlaisiin luonnonmullistuksiin koko ajan.

Viivymme temppelissä (monenlaista jännää kokemusta koko ajan, buddhalaisuus on mielenkiintoista kun on niin valtavan monta jumalaa, joka asialle oma jumalansa).  Pimeän tullen tulimme taksilla jonnekin, en oikein ymmärtänyt minne, kun Akari äitinsä kanssa jutteli japaniksi enkä ymmärrä siitä kielestä yhtään mitään enkä osaa lukea yhtäkään sanaa, harmi. Tulimme perinteiseen japanilaiseen ravintolaan. Ovien päällä roikkui kankaita, joiden läpi pyyhälsimme pitkää käytävää tyhjään huoneeseen, jossa oli vain kolme erillistä mustaa pöytää ja onneksi tuolit. Tottakai olimme jättäneet kengät lähelle ulko-ovea. Olin ensimäistä kertaa sellaisessa mystisessä japanilaisessa huoneessa, jossa oli muutaman metrin levyinen ja noin metrin syvyinen alkovintyyppinen tila ja siellä seinällä keskellä kaunis kukka-aiheinen "raanu" ja sen alapuolella kukkavaasi ja kukkainen koriste. No kaikenlaista nyssäkkää oli kaikille kertynyt, ne vai astettiin yhteen nurkkaan muiden laukkuen kanssa. Se näytti niin perin arkiselta sen muun siisteyden ja kauneuden keskellä.  En olisi ymmärtänyt availla mitään ikkunoita, mutta Akari ja äitisä veti yhden kauniisti rustatun paperiseinän sivuun ja sieltä aukeni kaunis japanilainen puutarha, siis en muista milloin olisin sellaisen mykistävän näyn viimeksi nähnyt.  Olen nähnyt sellaisista joskus kuvia, mutta kuvittelin niiden olevan Japanissa mennyttä aikaa, mutta ei, niitä on todella paljon.  Puutarha näkyi eri kohdista eri näköisenä, kun monia ovi-ikkunoita avattiin.  Katselimme niitä tovin, kauniit valaistukset ja miten rauhoittavia näkyjä.

Istuimme siinä hetken ja ovi vedettiin sivuun, niitä ei näissä paikoissa avata vaan liu'uttamalla vedetään sivuun, mitään ääntä ei juuri kuulu. Mä en sitten tottunut todellakaan siihen, että tarjoilija kun tulee sellaiseen huoneeseen, ensimmäiseksi hän asettaa tarjottimen laittialle ja polvistuu ja kumartaa kädet kauniisti yhdessä.  Miten ihmeessä on mahdollista, että nämä perinteet ovat säilyneet niin vaurioitumattomina.  Tarjoilijalla on kimono päällään, valkoiset sukat. Kengät hän riisuu siihen oven edessä olevalle käytävälle ja sipsuttelee sievästi tarjotinta kantaen.

En tiedä mitä kaikkea söimme, mielenkiintoisia vihanneksia ja juureksia ja sieniä ja kaloja, keittoja ja monenlaisia tahnan sorttisia mietoja ja vahvoja makuja pienillä lautasilla ja pienissä kupeissa.  Kaikki tavara tuotiin kolmin samanlaisin astioin tällättyinä Syömisoperaatio kesti kolme tuntia. Siinä mulle kerrottiin mitä kaikkea söimme ja miten ne oli valmistettu. En mä nyt enää niitä muista. Sanakirjojakin piti käyttää ja yrittää ymmärtää mitä mikin ruoka oli. Kun sitä ruokien erilaisuutta yhdellä aterialla katseli, niin kyllä jotenki niin nolotti, kun muisti mitä oli Akarille meillä tarjonnut.  No maassa maan tavalla jne. En yhtään ihmettele, että aasialaiset on niin laihoja, he miettivät tarkkaan mitä syövät, tekevät monipuolista vähän, mutta useaa sorttia ja paljon kalaa ja kanaa, ei juuri lainkaan lihaa.  Alkuruoat sisältävät ainakin viisi erilaista asetelmaa, joissa on montaa sorttia, sitten saman verran asetelmia pääruoalle ja monet keitot välillä ja lopuksi muutamaa sorttia hedelmiä ja vielä vihreää teetä ja muutaman kerran jotain pieniä ylimääräisiä makuja.  Mä olin jollain tapaa välillä aivan kuin ähkyssä, mutta se ei kestänyt kauaa. Mitenkäään maha ei ole reagoinut negatiivisesti ruokiin. Jotkut maut eivät ole nyt niin häävejä olleet, mutta kaiken olen syönyt mitä on eteen kannettu, vaikka eilen illalla oli pakko jättää kaksi ruokalajia, kun teimme jälleen kolmen tunnin ruokasession ja millään ei enää mahtunut tippaakaan. Aamupalat hotellissa ovat myös vähän erilaisia kuin Suomessa. Buffet aamupaloilla olen syönyt jotain sellaista mitä en ole tiennyt, mutta olen kuitenkin pysytellyt salaatissa, munakkaassa ja jos on ollut jugurttia niin sitä, mutta näkisitpä minkälaisia annoksia paikalliset kippaavat lautasilleen, kippoohinsa kappoihinsa ja pienen pienille lautasilleen. Se on aivan uskomatonta sitä riisin, keittojen, raakojen kananmunien ja makkaroiden ja kaikenlaisten tofyjen  ja pienten ihmeellisten annosten määrää. Kyllä kotona kaurapuuro on vai hyvää, mutta välillä on mukava syödä muutakin.  Leipää ei täällä juuri näe, jotain pullan näköisiä vähän ihmeellisen makuisia kakkaroita.

Hotellimme sijaitsi lähellä Kioton asemaa. Kaikissa hotelleissa missä olen ollut, on iso kylpytila määrättyinä aikoina miehille ja sitten naisille. Niihin olen saanut respasta päivittäin kupongin, mutta en ole käyttänyt, mutta eilen kun tulimme Kiotosta Misihimaan, majoituimme todella perintiseen japanilaiseen hotelliin. Apuva mikä paikka. Kerron sen kokemuksista vasta kotona, nyt nimittäin kello on täällä yli keskiyön ja aamulla juna lähtee aikaisin. Olen jo buukannut itseni koneeseen ja ostanut menolipun Tokiosta Naritan lentokentälle (1 h) ja tutkistelen siellä hirvittävän isolla kentällä miten osaan Finnairin koneeseen!!

Laitan lisäkertomuksen ja kuvia sitten kotona, nyt en valitettavasti ehdi ruveta niitä valitsemaan ja pienentämään, kun tulee räpsityksi vähän liiaksi kuvia.

Onnea kaikille isille!

 

 

 

Aamulla oli vielä niin pää pyörryksiss kun koko yön kaikenlaiset hauskat kokemukset pyörivät päässä enkä oikein saa nukutuksi kun siellä kotona on päivä ja täällä yö. Tänään olen taas tavannut aikamoisen määrän ihmisiä.  Ihmettelen niin sitä palveluhalua ja ystävällisyyttä, mistä ihmeestä se kumpuaa. Kaikki ihmiset, joihin täällä törmää, ovat niin auttavaisia.  Aamulla minut haki morsiamen professoria (tunnen hänet, hän on ollut useaan otteeseen Seinäjoella ja jopa meillä kotona) tapaamaan Chirio -niminen nuori opiskelija, joka hänkin on ollut Seinäjoella ja ihan tutun näköinen tyttö. Olen hänetkin tavannut!! Hän esitteli hienon baseball stadionin ja valtavan ison huvipuiston. Pyysin, ettei hän vain veisi mua mihinkään härveliin, pelkäsin etten olisi sieltä selviytynytkään.  Baseball-stadionin luona huomasimme Muumi-kahvilan. Muumit ovat täällä kovaa valuuttaa.  Vaikka niillä ittellä on Hello Kittyä ja muuta, niin muumit ja Iittala kiinnostaa kovasti.  Siellä kahvilassa henkilökunnalla oli vaaleanharmaat pitkät housut, valkoinen paita ja pitkä sininen essu ja sininen kaulaliina, niin suomalaasta jotta.  Skandinavia oli seinällä kartassa ja Suomi siniseksi maalattu. Siinä toivotettiin tervetulleeksi muumien syntysijoille. Kaikenlaista muumikrääsää myytiin vähän vielä kovempaan hintaan kuin Suomessa. Kaikenmaailman muumimammat ja pikkumyyt oli isokokoisena istumassa tuoleilla ja niitä sitten siirreltiin tuolilta toiselle sen mukaan kenen vieressä asiaskas halusi istua.  Siis mun mielestäni aivan huvittavaa,mutta mukavaakin. Seinällä oli kuva jostain rouvasta ja japanilaista tekstiä vieressä. Chihiro kertoi siinä olevan, että omistaja on suomalainen nainen. Hyvä juttu. Toin(=raahasin) täällä oleville japanilaisille tutuille muumimukeja Suomesta. Olin hirveän surullinen niitä Suomesta ostaessani, kun kaikissa uusissa kuoseissa lukee "Made in Thailand". Ostin vanhoja malleja, joiden toivon olevan Suomessa valmistettuja.  Täällä myydyissä tavaroissa kyllä lukee se hiivatin thailand.

Sain siitä eilisestä temppelissä pidetystä juhlasta tietää, että valkoisella, ylöspäin pidettävällä "luudalla" ja runsailla kellojen kilistelyillä kartoitetiin pahoja henkilä pois avioparin ja meidän kaikkien ympäriltä. Meidän piti muuten ensin temppelin alueelle mentäessä pestä kädet. Käsien pesu symboloi koko kehon puhdistautumista ennen temppeliin menoa.  Sekin operaatio oli jännä. Vettä otettiin hauskalla pitkävartisella kipolla isosta sammiosta ja juoksevaa vettä vähän hanasta päälle ja valeltiin kädet. Ei niitä mihinkään kuivattu, kesäinen sää kuivasi. Rahaa ei siinä temppelissä kerätty missään kohtaan. Tänään tepsuttelin yhden temppelin ohi ja nuoret pyysivät että kävisin heidän kanssaan siinä aukealla mistä näkyy alttarille.  Edessä on hirveän iso "rahankeräyslaite". Nuoret sanoivat, että tarvitsee laittaa kuin vain viisi jeniä. No pudotimme sen, sen jälkeen kumarsimme alttarille päin ja klapsautimme käsiä kaksi kertaa tiukasti yhteen samanaikaisesti.  Sitten taas kumarsimme.  Yritin selvittää mitä se käsien klapsuttelu tarkoittaa, mutta eivät he osanneet kertoa. Niitä käsiä klapsuteltiin eilenkin nimittäin moneen otteeseen siellä temppelissä. Yleissivistys on meikäläisellä kyllä iljettävän huono. Ehkä mä joskus selvitän mitä siellä häissä symbolisesti tapahtui, mutta ei morsiankaan tietänyt, halusi vain perinteiset japanilaiset häät

Juhlapaikalla ruokaa ja juomaa tarjottiin aivan julmetusti. Heti kun päätään käänsi, juomia tuotiin lisää ja aina joku uusi kippomäärä pieni maukkaita annoksia ruokaa. Juomia tarjosivat morsiusparin vanhemmat muutamaan otteeseen ja tarjoilijat tietenkin. Tarjoilijaporukkaa oli aivan valtavat määrät. Täytyy sillä häätalolla olla  valtava henkilökunta, kun kymmenissä häissä on jokaisessa sellainen tarjoilijamäärä, mutta on Tokiossa väkeäkin, jotka voivat avioitua.  Kaupungissa on 12 miljoonaa ihmistä ja osa haluaa tulla viettämään häitään muualtakin Tokion hienoihin häätaloihin.

Murehdin sellaista asiaa eilen, kun morsiuspari ei ehtinyt syödä mitään, kun niitä vietiin koko ajan jonnekin.  Puheita oli paljon, kummankin yliopiston opettajat puhuivat sitten tuli maljapuhe, vähän ruokailua ja mun piti myös pitää puhe. Sanoin, että teen sen suomalaisittain, kovasti ne tykkäs kun selvitin muutamia avainsanoja japaniksi. Oli ne tietty niin pöllöösti äännetty, että niitä nauratti, luulin jotta ne tykkäs. Puhuin tietty englanniksi, mutta seremoniamestari käänsi ystävällisesti sen jaappaniksi.  Sitten pitkin iltaa kaverit puhuivat ja harrastusporukkojen esityksiä oli ja koko ajan oli valtavasti ohjelmaa paikan päällä. Tämä porukka jos kuka osaa tehdä kaikenlaisia videoita, niitä sitten esitettiin pitkin poikin ja hulvattoman hauskaa oli mullakin, vaikken kaikkea ymmärtänyt.  Perinteisen tavan mukaan morsian vaihtaa kimonoa. Akari vaihtoi kolme kertaa ja aina tukkalaitetta oli vähän tällätty eri malliin. Ensin äiti vei vaihtamaan pukua, sitten isä ja sulhaselle sama juttu. Mun mielestä ne oli siellä pukujenvaihto-operaatiossa pitkät tovit ja sinä aikana me syötiin.  Koko ajan sitä nuortaparia vietiin ku paikkatrasua. Hääkakun ne leikkas yhdessä ja vierekkäin seisoivat kun  Akari puhui vanhemmilleen. Sulhanen puhui aivan aluksi ja kiitteli vanhempiaan ja toivotti väkeä tervetulleeksi. Paikalla oli seremoniamestari koko ajan, hän ohjasi monituntisen ohjelman kulkua. Juhla päättyi Akarin puheen jälkeen vanhempien kukittamiseen ja lahjojen antamiseen vieraille, siis lahjoja tuotiin hääparille edellisenä päivänä ja itse he antoivat lahjanyssäkän jokaiselle vieraalle!!  Apua miten tyyristä touhua.  Juhlan päätteksi suhlasen isä kiitteli vieraita ja ihasteli kun sai niin suloisen ja pätevän miniän. Sitten sulhasen ja morsiamen vanhemmat ja nuori pari siirtyi sinne kauniiseen japanilaiseen puutarhaan ja voi sitä kumartelujen määrää. He seisoivat punaisella matolla ja kiitoksissa ei kosketeltu eikä halattu (paitsi mä), siellä vain kumarreltiin ja kiitettiin ja toivotettiin onnellista tulevaisuutta. Sitten lähdettiin kotiin ja voi sitä kiittelyjen ja kumartelujen määrää, mitkä joka rappusellla olevalta henkilökunnan edustajalta saatiin. Näin mörkönä pohojalaasena sitä oli aiva äimän käkenä, mutta kummasti rupes munkin niskani taipumahan niihin kumarruksiin. Sen olen oppinut, ettei kovin syvään saa kumartaa.

Kuten arvelinkin, eilen kertomassani ensimmäisessä huoneessa kun upean morsiusparin tapasin, oli se temppelin puolesta järjestetty ja siellä ollut vanhempi rouvashenkilö oli temppelin seremonian ohjaaja. Hän kertoi mitä temppelissä tapahtuu ja harjoiteltiin niitä käsien kaksi kertaa yhtäaikaisesti klapsatteluja ym. Morsiankin kuuli ensimmäisen kerran mitä temppelissa pitää tehdä.

Muuten kun heillä molemmilla oli japanilaiset kimonot, niin siihen kuului, että jalassa on valkoiset sukat, joissa on isovarpaalle oma tila ja varvassandaalit. Akarilla oli kultaiset sandaalit ja sulhasella valkoiset. Niillä ne sitten hauskasti sipsuttivat edestakaisin siellä juhlahuoneistossa ja musiikki soi ja väillä sammutettiin valot ja morsiuspari ilmestyi verojen avauduttua yhä uusissa ja upeimmissa asuissa paikalle, sitten hurrattiin ja taputettiin ja oltiin iloisia kun tulivat takaisin uljaina kantaen komeita komonojaan.

Häät olivat kalliit, sen näki kaikesta ylöspanosta ja tämä ei ole mitkään halpa maa.  Akari kertoi heidän kummankin lainanneen rahaa vanhemmiltaan, että selviytyvät häistä tulevasta laskusta!!

Asu numero kaksi ja hääkakun leikkaus.Kakku tarjoiltiin sitten määräpaloihin leikattua häävieraille viimeiseksi annokseksi lukuisten pienten ja maukkaiden tarjoilujen jälkeen.

Kimono numero 3 ja uusi tukkalaite uutena upeana. Näky oli komea kun heitä katseli.

Morsiusparin vanhemmat ottamassa vastaan morsiusparin lahjat, valtavat kukkakimput ja paketit. Akaria vähän itkettää vielä. Hän sanoi, ettei hän tavallisesti itke, mutta tilaisuus oli ollut niin koskettava, ja olihan se. Olen tosi etuoikeutetussa asemassa voidessani kokea tällaisia juttua, olen kiitollinen ja myös hämmentynyt. Mutta elämä on - pääasiassa mukavaa, joskus tympii enemmän ja vähemmän. Just tällä hetkellä kiitollista mieltä kroppa täynnä.

Tämäkin päivä oli mukavia tapahtumia täynnä. Tapasin yliopistolla Leo Koita -nimisen nuoren miehen. Hän asui meillä 4-5 vuotta sitten hänkin ammattikorkeassa opiskellessaan. En ole sen jälkeen tavannut. Hän on sairaanhoitaja ja työssä Tokiossa. Aivan ihastuttava hänkin. Hän on äärettömän taiteellinen ja tekee mm. sarjakuvakirjoja hoitotyöstä. Hän lupasi kääntää uusimman kirjansa suomeksi!! ja lupasin ruveta markkinoimaan Suomessa, jos hän sen tekee. No se oli vitsi vitsi molemmin puolin. Olin kyllä onnellinen nähdessäni hänetkin. Hän oli ensimmäinen, jonka rohkaistuimme  ottamaan kotiimme ja kokemus oli silloin jo tosi myönteinen. Leo muisti suomen sanojakin kovasti, mua aivan itketti kun hän erotessamme sanoi mun hänelle opettamani "enkeleitä matkallesi"- nyyh.

Huomenna lähdemme Akarin ja hänen äitinsä kanssa Kiotoon. Apua miten valtavasti ne näkee vaivaa mun vuokseni. Mua jotenkin nolottaakin, mutta otetaan nyt "kaikilla mausteilla" ja nautitaan tästä ihanasta, siististä, äärettömän kohteliaita ihmisiä omaavasta maasta ja sen kulttuurista.  Tosin nyt eivät Kiotossa kirsikkapuut kuki, siihen huumaavaan tuoksuun pitäisi tulla maaliskuussa. Taitaa jäädä haaveeksi, mutta kotipuutarhaan olen istuttanut kirsikkapuun ja nautin sen kukkimisesta keväisin aivan valtavasti.

 

 

Yritin nauttia päivästä kaikin mahdollisin aistein, mutta en mahda sille mitään, kun niin paljon jäi kokematta kun puheesta en mitään ymmärtänyt ja hirveän vaikea siinä on kenenkään mulle ruveta kääntämään kaikkia asioita, kun show on koko ajan menossa ja kaikkialla tapahtuu niin paljon. Ja sitä paitsi hääjuhla oli hyvin vanhan perinteen mukainen ja nuoret, joita siinä ympärilläni oli, eivät itsekään kuulemma ymmärtäneet mitä siellä tapahtui ja mitä mitkäkin symbolit tarkoittivat. Heillekin kokemus oli ensikertainen.  Ihailivat hekin Akaria, joka halusi toimia japanilaisen perinteen mukaan.

Yleisesti voisi sanoa, että kaikki tänään kokemani oli niin hirvittävän hyvin järjestettyä, kaikki niin kohdallaan ja pientä, sievää, kaunista joka puolella. Kaikki yksityiskohdat niin jetsulleen, että haukoin henkeäni koko päivän. Small is beautiful.

Matkaan lähdin pian puoleltapäivin. Ensin metrolla ja sitten kävelimme koko valtavan puiston läpi, missä temppeli sijaitsi.Aluksi meidät ohjattiin pehmoisia mattoja pitkin pieneen huoneeseen, jossa hääväestä osa istui tuoleilla ja keskellä oli pöytä morsiusparia varten. Heidän vieressään istuivat kummankin vanhemmat.  

Tilaisuudessa he allekirjoittivat ymmärtääkseni avioliittolupauksen omakätisesti, Morsiamella on paljon yllään valkoista, symboloi puhtautta. Yllään hänellä oli kuulemma poikkeuksellisesti värikäs kimono. Aivan kaikilla ei kimonoa ollut, mutta aika monella, kenelläkään ei ollut niin komeaa tietenkään kuin morsiamella, sen minäkin hoksasin. Tässä tilaisuudessa sai ottaa valokuvia, mutta temppelissä ei.  Temppeliin astelimme parijonossa kaksi valkopukuista "pappia" edellä, heidän perässään kaksi kauniisti pukeutunutta naista, jotka kantoivat sormukset sisältävää rasiaa. Meidät ohjattiin istumaan, Akarin suku ja ystävät oikealla puolelle ja Yoshikazun vasemmalle.  Ennen sisään astumista kumautettiin isoääniseen rumpuun muutaman kerran. Valitettavasti en ymmärtänyt kaikkea mitä siellä temppelissä tapahtui, tyypiillisen japanilaisen koto-soittimen ääni kuului, mutta soittajaa en nähnyt. Otan kyllä selvää kaikista siellä tapahtuneista asioista, kun nyt morsion kanssa olen muutaman päivän reissussa ja kerron niistä sitten.  Sen ymmärsin, että alttarilla ollut viini siunattiin, ensin sitä tarjottiin morsiusparille ja sitten meille kaikille, yksi suullinen pienestä kauniista kupista. Pariskunnalle avattiin sormusrasia, jonka sisältö heille näytettiin jo pienessä huoneessa ennen temppeliin menoa. He ottivat toisilleen sormukset ja asettivat vasemman käden nimettömään, aivan kuten meillä. Seremonia temppelissä kesti ehkä noin tunnin ja aivan kuten meillä kirkossa, välillä noustiin seisomaan, kumarrettiin alttarin suuntaan ja taas pyydettiin istumaan, tämä toistui monta kertaa.  Temppelin seremonian jälkeen oli virallinen hääkuva, siihen tämmättiin ihmisiä millilleen pitkät tovit. Kuva otettiin temppelin puistossa. 

Japanissa oli tänään juhlapäivä ja temppelinkin pihalla oli paljon perheitä, lapset oli puettu kauniisti, kaikki seurasivat temppeliin siirtynyttä kulkuetta ja ihailivat morsiusparia, joka kulki etunenässä ja heidän päällään pidettiin valtavan isoa punaista silkistä tehtyä japanilaista varjoa.

Temppelistä siirryime takseilla häähuoneistoon.  Voi ja voi sitä sitä taloa, se oli varsinaisesti häätalo, jossa pidetään vain häitä. Nykin oli samanaikaisesti monet häät. Keskellä rakennuksia oli iso japanilainen puutarha. Huoneiston sisääntuloaulan seinällä oli lista, missä kerrotiin kunkin hääparin vieraiden odotushuone, jossa voitiin odottaa varsinaisen juhlan alkua. Siellä tarjottiin juotavaa ja jokainen kirjoitti nimensä osallistujakirjaan, morsiamen tutut oikeanpuoleiseen ja sulhasen vasemmanpuoleiseen kirjaan. Mun piti kirjoittaa ihan tavallisesti nimeni, kun en osaa pystyyn kirjoittaa heidän kirjaimillaan. Sen jälkeen jokaiselle annettiin kaunis taitettu kortti, jossa oli  sisällä ruokalista ja istumajärjestys. Kaikilla muilla tekstit oli japaniksi, mutta voi miten ison työn Akari oli tehnyt, kirjoittamalla mulle kaiken englanniksi. Ja voi sitä valokuvaamisen määrää, kun kaikki vieraat olivat hakeneet reception-korttinsa. Kuvia otettiin kaikkien vierasryhmien kanssa yksin ja erikseen.  On se kuvaaminen aivan huikeaa. On viralliset kuvaajat, jotka saivat kuvata temppelissäkin ja sitten ystäviä ja tuttuja koko ajan räpsimässä kuvia isoilla ja pienillä kameroilla ja lyhyillä ja pitkillä putkilla ja kameroilla ja ipadeilla ja kännyköillä, kaikki oli yhtä hymyä ja hyvää mieltä.

Siirryimme häähuoneistoon. Kirjoitan sen tapahtumista myöhemmin. Nyt on pakko lopettaa,vaikka kello on Suomessa vasta puoli seitsemän, täällä puoli kaksi, mutta huominen on rankka päivä.

Tällaisella aterialla aloitimme hääjuhlan ruokailun! Kaksitoista vastaavaa ruoka-asetelmaa tuotiin pitkin lähes neljää tuntia, jotka juhlahuoneistossa vierähtivät.

 

 

Tokio on kaunis ja siisti, lämpöasteita vajaa 20, ihanan näköistä tuolla ulkona vaikka on jo pimeää, kun joka puolella näyttäytyy jo paljon kauniita jouluvalaistuksia.

Toivotaan, että kolmas kerta toden sanoo, tämä on nimittäin kolmas yrittämäni tähän blogiin tällä matkalla. Eilen olin lentokentällä ja kirjoittelin pitkät pätkät, niin hups yhtäkkiä ruutu oli alkuasennossa eikä mistään palautusnäppäintä tässä ohjelmassa. Voi ievana kun tympi, enkä ehtinyt enää eilen aloittaa uutta ja kuinkas ollakaan, äsken sama juttu. Olin jo vaikka miten paljon kirjoittanut, niin taas yhtäkkiä kaikki hävitettyinä. Tyhmä mikä tyhmä, kun en ollut mitään tallettanut.

Lentomatka meni sittenkin aika nopeasti, kun alakaappäältä tiesi, että se kestää 9 tuntia. Onhan se öiseen aikaan aikamoista könnäämistä, kun ei oikein saa nukutuksi eikä oikein jaksa lukeakaan eikä tehdä koko aikaa ristisanatehtäviä. Vaikka oli Finnairin lento, ei siellä juuri suomea puhuttu. Lentoemotkin kysyivät kaiken englanniksi. Matkustajista suurin osa oli kyllä japanilaisia. Vieressäni istui japanilainen eläkeläispariskunta, joka oli ollut Pariisissa ja kulkenut vain Suomen kautta. Helsingistä ei heillä ollut lentokenttäkokemusta enempää tietoa.  Tosin meidän kieletkin kyllä kääntyivät tosi hitaasti. Rouva koko ajan pahoitteli, ettei osaa englantia ja minä sitä etten osaa japania.

Aikaa kului koneessa myös rajamuodollisuuksien vaatimia lappusia täyttäen.  Präntätty teksi oli niin hirvittävän pientä, etten meinannut mitenkään saada selvää mitä kysyttiin. Yllättävän tiukkaa oli passintarkastuksessa. Siellä tsekattiin tarkasti mitä olin lappuihin ruksaillut ennenkuin lyötiin leimat passiin. Siellä piti antaa etusormien kuvanäytteet ja valokuva otettiin ja annettiin itse katsoa minkälainen siitä tuli. Varsinainen kuvatus vahtasi ruudulta, jonka itsekseni kuitenkin vaatteista tunnistin ja klikkasin ok!  Maassaoloaikaa kun kysyttiin, niin merkitsin 7 päivää, 90 saisin kuitenkin olla, jos "lompsa olis lyönniss", Ens vuoden puolella vasta ajettaisiin maasta ulos, ellen sitä ennen hoksaisi lähteä. No lähden kuitenkin isänpäivänä näillä näkymin. Tullissa kyseltiin tarkasti miksi olin tullut ja paljonko mulla on rahaa lompsassa. Merkitsin kaikki eurotkin ja oli mulla vielä edelliseltä reissulta jokunen dollarikin jemmassa. Merkitsin senkin kun en tiennyt pitääkö lompsansa levitää siinä tullimiehen silmien edessä ja rupeaako se niitä laskemaan. No sitä ei kuitenkaan tapahtunut.. Toki ihan ystävällinen poika ja hyväksyi hän sen, että tulin lomalle.

Laukkuja odottaessa muuten yksi mies koko ajan kulki laukkujen takana ja pyysi tarkistamaan"tagista", että on varmasti ottanut oman laukkunsa, kun on niin paljon samanlaisia laukkuja. Sellaista en ole missään vielä tavannut.

Huomasin jälleen miten eläkeläisiä oli töissä siellä hirvittävän isolla lentokentällä.  Vanhat ukot siellä ohjaili ihmisiä oikeisiin riveihin ja luukuille ja kyselivät onko kiire jatkolennolle ym. Jatkolennolle meneville he osoittivat vapaana olevia reittejä ja avustivat ruuhkista ulos.Tärkeä tehtävä koppalakki päässä. Ystävällisiä ihmisiä.

Ystävällisiä ihmisiä täällä tapaa jatkuvasti. Mikä ihme se on, kun ulkomailla kiinnittää huomiota kanssaihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen. Siihen olen tänäänkin törmännyt useat kerrat.

Olen siis Tokiossa ja osallistun huomenna Akarin ja Yoshikazun hääjuhlaan shintolaisessa temppelissä.  Akari on kaunis, koulutettu japanitar, joka on opiskellut Tokyo Medical & Dental Universivyssä ja ollut ulkomaan jaksoillaan Seinäjoen Ammattikorkeakoulussa ja asunut meillä kahtea vuotena muutaman viikon ajan. Puolitoista vuotta sitten hän oli Suomessa käymässä tuoreena terveystieteen maisterina ja asui silloinkin meillä. Viimeksi käydessään hän kysyi tulisinko hänen häihinsä. Tottakai lupasin tulla ja täällä ollaan. Vihkimisseremonia tapahtuu huomenna Meiji Fingu Shrine Kaguraden'ssä (komea temppeli kuulemma) ja hääjuhla sitten Meiji Kinenkan:ssa.  Jos ymmärsin oikein, niin kymmeneen asti ehtoolla pitää olla timmis, hääjuhla alkaa klo 2 iltapäivällä.  Paikoista en nyt sen enempää tiedä, viime kerralla kun mulla oli tilaisuus käydä Tokiossa, kävin yhdessä hienossa temppelissä, mielenkiinnolla odotan onko tämä juuri se temppeli.  Kirjoitan niistä sitten myöhemmin. Tänään Akari luetteli kenen viereen hän on minut illallisella istuttanut ja kääntäjä on mulle, että ymmärrän mitä siellä juhlassa niin temppelissä kuin illallisella tapahtuu. Olen kuulemma ainoa eurooppalainen, muutama heidän ystävänsä Thaimaasta tulee.  Väkeä häissä on satakunta.  Tänään päivällä Akari murhehti, kun ei ollut ehtinyt viimeistellä vanhemmilleen kirjettä. Japanilaiseen kulttuuriin kuulemma  kuuluu, että morsian kirjoittaa kirjeen vanhemmilleen, kun hän virallisesti siirtyy pois vanhemmiltaan ja miehensä suvun jäseneksi. Nyt illalla kun tapasimme, hän sanoi viimeistelleensä kirjeen ja kertoi kiittäneensä hyvästä huolenpidosta ja elämänohjeista ja annetuista koulutusmahdollisuuksista ym. Itkettävän ihana tapa, toivottavasti säilyy.

Kovasti pitää olla palveluhaluisia järjestelijöitä, kun tällainen maalaismötikkä tulee isoon kaupunkiin. Lentokentältä mua haki sulhasen sisar, en tiedä mihinkä junahan olisin sieltä tryykänny, jonsei olisi  ollu hakijaa.  Akarin antaman kuvan perusteella se likka lompsi mun työ ja kysyi olenko ulla. Niin mua sitten vietihin ylähä- ja alaha ja lopuksi oltihin junan raiteen vieress ja melkein kolme tuntia könnättihin junas, kerran vaihdettiin. Naritan lentokenttä on aika kaukana Tokiosta. Kyllä mua niin lujaa väsytti ja taisin siinä torkahtaakin. Sen huomasin, että kaikkia ihmiset, jotka siellä junassa olivat,  joko lukivat tai kirjoittivat jotain kännykkäänsä ja loput nukkuivat. Kun on uudessa paikassa, niin pitää niin vaharata aluuksi ihimisiä, että aiva väsyy, vaikka tietää ettei ketää tuttua tuu vastahan. Täällä kyllä näkee tuon kännykkäorjuuden. Lähes kaikki lukevat viestejä, kirjoittavat kävellessään, katsovat karttoja ja lukevat uutisia. Kännykkä joko korvalla tai kädessä koko ajan. Akarikin siitä jo puhui addiktina, kuulemma erityisesti nuoriso ei enää osaa puhua toisilleen face to face vaan kännykän avulla. Joku viisas proffa on siitä myös puhunut ja sanonut, että kännykät vievät ihmisiltä lopuksi empatiakyvyn. Surullinen tulevaisuus! jonsei enää tunne empatiaa ja sympatiaa ja tunne-elämä muutenkin latistuu.

Tässä joulukoristeinen näkymä Gingzan kadun varrelta. Niin vain meidän "Kristus syntynyt on" ym joululaulut raikuvat katujen varsilla, vaikka olemmekin niin buddhalaisessa ympäristössä.

Makuelämyksiä mulle tarjottiin jo moneen otteeseen. Päivällä olimme kahvilla ja ihanilla leivoksilla erään kuulemma kuuluisan leipäkaupan yläkerran ravintolassa. Hieno paikka ja upeita tarjoiluja. Illalla olin sitten niin tosi pitkän kaavan mukaan illallisella morsiamen ja sulhasen ja sulhasen vanhempien ja sisaren kanssa. Huh mikä määrä sapuskaa ja monenlaisista pienistä kipoista, kippoja oli 13 kun laskin oman annokseni kuppimäärän.  Mahtavia susheja ja miso-keittoa ja kaikkea minkä nimeä en tiedä. Niin vain meni alas, mutta tikuilla syömisessä kyllä on opettelemista. Onneksi siinä lajissa ei ainakaan tällä tasolla anneta pisteitä, ei tyylistä enempää kuin tyylittömyydestä. Mukavaa väkeä se Akarin uusi suku.

Huomenna aamulla  saan vähän katsella yksikseni tätä kaunista kaupunkia, mutta klo 1 iltapäivällä mua tulee joku komea nuori mies hakemaan sinne temppeliin hääjuhliin. Onneksi siellä saa istua ja siellä kävellään edestakaisin (kuulemma). Pelkäsin jos siellä pitää olla kontallaan kolme tuntia, sitä mun polovet ei olisi kestäneet.

Tässä alapuolella kuva illallisen osasta ateriaa - ihania ja herkullisia. Syöminen kesti kaksi tuntia, Pöytä oli melkein lattiatasossa, mutta pöydän alla oli tyhjää tilaa jaloille, eli istuimme penkillä. Pikkuusen niitä ihmisiä taisi naurattaa, kun tämä punkero lykkäsi ittensä enste kontalleen, että pääsi sinne alahappäin niin, että sai jalat sinne pöydän olla olevaan monttuun. Kyllä niin ihmettelin, kun tarjoilija tuli sinne meidän "loossiin" kimono päällä, niin ensimmäisenä polvistuu siihen ovelle ja sitten reippasti pystyyn ja lykkäämään pötyä pöytään. Kyllä aivan nolotti, mutta ajattelin että niille paikallisille ovat niin palveluhaluisia, mä olin kuitenkin vain yksi eri näköönen. Kengät otettiin pois ravintolan eteisessä ja laitettiin niinkuin uimahallissa lukolliseen kaappiiin, ovi kiinni ja avain taskuun. Sieltä sitten pois lähtiessä napattiin kengät jalkaan. Multa olis kengät jääny sinne, jossei Akarin appivaari olisi sanonut mikä on se kenkäkaappi, johon mun avaamellä pääsöö. Kirjaimet niin kaapissa kuin lukossa olivat perin kummallisia.

Sitte taas häistä tekstiä, kunhan on se elämys saatu kokea. Ihanaa tämä elämä, ku on niin monenlaista mukavaa ja ystäviä ympärillä.  Oltihin niin tuttuja jo näiden Akarin appivanhempien ja siskoon kanssa, vaikka ei oikein yhteistä kieltä aina löytynytkään.  Nyt kello on pian kaksitoista, petiin että jaksaa huomenna juhlia häitä ja pitää vielä sitä puhettaankin vähän katsoa ja opetella. Puheeni mun piti lähettää jo aiemmin, että sen joku kääntää huomisessa juhlassa. Oyasumi nasai (sanakirjasta katsoin)= hyvää yötä, mutta paikallisesti aivan muulla tavalla kirjoitettuna, näin lausuttuna.

 

 

Kirjoitin jossain vaiheessa päiväntasaajalla käynnistä. Siellä ei päivällä varjoaan näe, aurinko ei tule päin pläsiä vaan päälakia.

Päiväntasaajalla näin tämän perheidyllin. Muovipusseja ei vielä 30 vuotta sitten näkynyt ainakaan Tansanian puolella. Nyt niitä oli joka puolella ja harmiksemme kaikenlaista muoviroinaa pitkin tien varsia kun kaupunkeja ja isompia kyliä ohittelimme. Ne ottivat jotenkin kaikkien matkaajiemme silmään harmittavina yksityiskohtina.

Sentään auringolta suojattu myyntipöytä tien varrella matkalla Masai Maran. Pöydällä meille tuttuja vihanneksia, mm. perunoita, porkkanoita, sipulia ym.

Yläkoululaisia tulla pöllähti bussillinen tustustuman huonoista oloista pelastettujen apinoitten "hoitolaitokseen". Etualalla opettajantar korkokengeissään.  Pohdimme moneen otteeseen voisko Suomessa olla mahdollista yhtenäinen kouluasu. Näimme matkan varrella paljon koululaisia yhtenäisiin koulupukuihin pukeutuneina. Totesimme kyllä hyvinkin nopeasti, ettei se ole meillä mahdollista.

Nämä jännät tötteröt puissa olivat kehrääjälintujen pesiä. Harmikseni ei yksikään lintukaunotar ollut sattunut tähän kuvaan.

Näitä kesyjä loistokottaraisia näimme tosi paljon. Viekeästi ne keikistelivät ja tekivät tuttavuutta kanssamme ja sitten taas iloisesti pyrähtivät lentoon.  Näimme myös pääskysiä, jotka olivat varmasti lähteneet Suomesta jo meitä ennen lämpimämpään.